Olisiko sittenkin mahdollista kehittää toimiva hiiliverojärjestelmä?
Suomen hallitusohjelmakirjaus, ”selvitetään lisämekanismien, esimerkiksi hiilitullien, kehittämistä EU:n ja sen ulkopuolisten maiden väliseen kauppaan, jotta hiilidioksidin hinta kohdistuu tasapuolisesti sekä EU:ssa että sen ulkopuolella valmistettuihin tuotteisiin”, on herättänyt Suomessa tervetulleen keskustelun niistä käytännön toimista, joilla Suomi ja EU voivat nykyistä tehokkaammin toimia kansainvälisesti ilmastonmuutoksen torjumiseksi. Huoleen on perustellusti aihetta, sillä investoinnit uusiutuvaan energiaan ovat lähes romahtaneet viime vuosina.
Ei olekaan ihme, että juuri parhaillaan valittavana olevan komission ohjelmassa Carbon Border Tax -selvitys on kirjattu uuden pääjohtajan Ursula van der Leyenin, samoin kuin hänen lähimpien komissaarikandidaattiensa Frans Timmermansin (DG Climate Action: European Green Deal), Valdis Dombrovskisin (DG Finance: An economy that works for the people) kuin Phil Hoganinkin (DG Trade) julkisuudessa esitettyihin toimenkuviin.
Useimmat kauppapolitiikan suomalaiset ammattilaiset näkevät poliittiseen keskusteluun voimakkaasti tulleet hiilitullit ja -verot protektionistisena toimena, joka saattaa aiheuttaa EU:n ulkopuolella sijaitsevien Suomen kauppakumppaneiden taholta vakavia vastatoimenpiteitä. Vastustajien näkemyksen mukaan tullit olisivat haitallisia nimenomaan Suomen kaltaiselle pienelle avotaloudelle, jonka tuotanto nojaa suurelta osin ulkomaisiin raaka-aineisiin ja komponentteihin. Logiikka kulkee siten, että jos EU:n ulkopuolelta hankittaville tuotannon komponenteille asetetaan hiilitulli, valmistavan teollisuuden kilpailukyky viedä tuotteitaan EU:n ulkopuolisille markkinoille heikkenee (koska EU:n ulkopuolisilla kilpailijoilla ei ole vastaavaa tariffia). Lisäksi pelkona on mahdolliset EU:hun vievien maiden vastatoimet EU:n viennille.
Haaste on toteutuksessa, ei ideologiassa.
Hiilitullien puolustajat taas näkevät hiilitulleissa nykyisen päästökauppajärjestelmän hiilivuototyökaluja (ilmaisjako ja epäsuorien kustannusten kompensaatio) tehokkaamman ilmastopoliittisen järjestelmän, jolla EU:n ympäristösuorituskyvyltään tehokkaat yritykset voisivat tasapuolisemmin kilpailla unionin ulkopuolelta tulevan, kasvihuonepäästöiltään joissakin tapauksessa moninkertaisen, tuotannon kanssa. Logiikka menee niin, että kun EU:hun tuotaville tuotteille asetetaan EU:ssa toimivien tuottajien päästöoikeuskustannuksia vastaava lisätariffi (=tulli), EU:ssa toimivat tuottajat ovat tasavertaisessa asemassa tuonnin kanssa unionin sisämarkkinoilla.
Kuten niin usein aikaisemminkin haaste kauppa- ja ilmastopolitiikassa on käytännön toteutuksessa, ei ideologiassa. Suomi haluaa olla sekä vapaan kaupan että ilmastopolitiikan vahva puolestapuhuja EU:ssa. Molemmat ideologiat ovat erittäin kannatettavia ja osa Suomalaista identiteettiä.
Kauppa- ja ilmastopolitiikan käytännön yhteensovittamisen tasolla meidän on kysyttävä itseltämme, hyväksymmekö sen että Suomeen ja EU:hun tuodaan ympäristösuorituskyvyltään heikompia tuotteita kuin EU:ssa tehdyt (hiilidumppaus). Jos hyväksymme tämän, niin minkä arvoisia ovat omalle tuotannollemme asetut tiukat ympäristötavoitteet ja -lisäverot? Jos ainoa asia, jonka saamme ympäristöveroilla aikaan, on kotimaisen tuotannon alasajo ja maailmanlaajuisten päästöjen kasvattaminen, onko tämä oikea keino. Jos taas emme hyväksy hiilidumppausta ja asetamme rajoillemme selkeät hiilitullit, niin teemme kotimarkkinoista ympäristön kannalta hyvin toimivan ja mahdollistamme kotimaisten yritysten elossapysymisen, mutta pystyvätkö ne kehittymään kilpailukykyisiksi kotimarkkinoiden ulkopuolella.
Syy siihen, että Carbon Border Tax esiintyy uuden komission ja neljän komissaarin ohjelmassa johtuu siitä, että Brysselissä on jo jonkin aikaa kaikessa hiljaisuudessa valmisteltu järjestelmää, jossa ei olisi yllä kuvattuja perinteisen hiilitullin haittoja. Tässä järjestelmässä valituille EU:ssa tuotettaville tuotteille lasketaan keskiarvoinen hiilipäästö ja vero sekä tuontitulli asetetaan tämän vertailuarvon (benchmark) pohjalta. Jos tuoja pystyy osoittamaan päästöjensä olevan alle EU:n keskiarvon, niin tullia alennetaan samoin kuin EU:ssakin alhaisemman päästön tuottajat saavat helpotusta päästöoikeuksien hankinnasta. Vastaavasti, jos EU-komissio toteaa, että tuotavan tuotteen valmistuksen päästöt ovat unionin keskiarvoa suuremmat, tuotteelle asetetaan keskiarvoa korkeampi hiilitulli. Jotta EU:ssa tuotetut tuotteet olisivat kilpailukykyisiä unionin ulkopuolella, EU:ssa maksettu hiilivero ja tulli palautetaan viejille.
Valitettavasti ylläkuvatunkaltaisen järjestelmän luominen ei ole helppoa eikä mutkatonta. Järjestelmän luomiseen tulee käyttää riittävästi aikaa ja resursseja, jotta vältetään esim. päästökauppajärjestelmän alkuvaiheessa esiintyneet lastentaudit. Aikaa on varattava vähintään 3–5 vuotta. Suomen hallituksen kirjaus on juuri oikein tehty.
Kimmo Järvinen
toimitusjohtaja
Metallinjalostajat ry